Finnish (Suomi)Svenska (Sverige)English (United Kingdom)
Teatteri Siperia: Ainakin tapahtuu jotain

siperia_ainakin_tapahtuu_jotain_150.jpgNIIN LIIKKUU PEHMEÄ KÄTESI – KISSANRUOKINTAA JA MUITA RAKKAUDEN TEKOJA

Teatteri Siperian Inhimillisen trilogian toinen osa Ainakin tapahtuu jotain on tiheydessään ja kuumeisessa intensiteteetissään täysin erilainen teos kuin sarjan esikoinen, episodimainen kvanttifyysinen leikittely Vaaleanpunaista kohinaa. Esitykset ovat silti aivan selvästi sukulaisia. Kumpikin hengittää vapaana, valppaana yleisön suuntaan, rehellisesti itsensä kokoisena – teosten kestot ovat muuten oikein hyvät: reilu tunti ei ole lainkaan liian lyhyt aika kokonaisvaltaisen teatterielämyksen syntymiseen.

Pirkanmaalaisen tekstihautomon Manu-tekstin kautta Finlaysonin puuvillasaliin etsiytynyt näytelmä sytyttää valot erään pariskunnan kerrostaloasuntoon. Vaikka Jukka Toivonen yhdistää omaperäisellä tavalla groteskia komiikkaa ja arjen runoutta, teksti sisältää paljon perinteistä ainesta. Asetelmaltaan ja tematiikaltaan se seuraa Ibsenin ja Strindbergin viitoittamaa tietä; tarkastelun keskiössä ovat kohtaamisen vaikeus, elämänvalheen purkaminen, sukupuolten välinen valtataistelu. Dialogiin Toivonen on poiminut runsaasti parisuhdekliseitä (”Meidän välillä ei ole enää yhtään iloa”, ”Oisit mies etkä hiiri”, ”Meillä on kaikki mahdollisuudet onnistua, meistä tulee onnellisia”). Onkin helppo kuvitella, että toisenlaisessa näyttämöllepanossa teos olisi voinut väljähtyä vaivaannuttavaksi tirkistelyteatteriksi.

Antti Mikkolan
ohjaama näyttämötulkinta kuitenkin kommunikoi Toivosen tekstin kanssa valtavan hienosti;esityksestä on kaukana kaikki lattea angstailu. Tekstiin viritetyt absurdit hillittömyydet korotetaan kuritta potenssiin kymmenen ja pariskunnan välistä sodankäyntiä ristivalotetaan vahvalla yleisökontaktilla ja monipuolisella tilankäytöllä.

Teatteri Siperian internetsivuilla kerrotaan, että Ainakin tapahtuu jotain on rakennettu Antonin Artaud’n julmuuden teatterin näyttämölle. Rampin häivyttäminen ja esiintyjien ja katsojien vuorovaikutuksen kasvattaminen toimii varsin puhuttelevasti artaud’laisessa hengessä. Finlaysonin puuvillasalin keskelle on pystytetty hyvin intiimi areenanäyttämö, jossa katsoja on asetettu vastakkain sekä näyttelijöiden että muun yleisön kanssa. Olemme väistämättä osallisia, perhedraaman todistajia, naapureita, jotka on heitetty Niinan ja Antin pelin tulilinjalle. Pelin, joka laajenee areenan keskeltä kaikkialle halliin ja hieman sen ulkopuolellekin.

Dynaamisesti rytmitetyssä esityksessä on jatkuva vaaran tuntu, joka syntyy ennen kaikkea hengästyttävän fyysisen näyttelijäntyön kautta. Leipäveitsi lentää, hiomakone käy. Syödään kissanruokaa ja raakaa sipulia. Piia Soikkeli ja Tuukka Huttunen antautuvat kokonaisille teoille, he eivät esitä tekevänsä. He ovat luontevasti kotonaan omissa kehoissaan aivan katsojan vieressä ajoittaen ja mitoittaen reaktionsa herkästi
toisiaan ja yleisöään kuunnellen.

Hienon kanssanäyttelijän Soikkeli ja Huttunen saavat Saija Raskullan luomasta ääni- ja valomaisemasta, joka luo teokseen kipeän kauniita ja lyyrisiä, varsin elokuvallisiakin maailmoja.

Nauroin esityksessä paljon. Mutta nauru oli epäuskoista ja hämmentynyttä tunnistamista: Miten voi olla mahdollista, että minä olen kokenut tuon saman. Niina ja Anttihan ovat aivan sekopäisiä sado-masokisteja! Toinen rakentaa ruumisarkkuaan ja toinen pureskelee puhelinluetteloa. Eräässä liikuttavimmassa kohtauksessa Antti laulaa Aulikki Oksasen ja Kaj Chydeniuksen kappaletta Sinua, sinua rakastan lampunvarjostin päässä, leipäveitsi kädessä, hyytävien väkivallantekojen jälkeen. Tekohauskailuun ei kompastuta kertaakaan, mistä erityinen kiitos juuri tosissaan heittäytyville näyttelijöille. Soikkelilla ja Huttusella on kyky uskoa henkilöhahmoihinsa vilpittömästi ja samalla tuoda heidät ironiseen vastavaloon.

Teatteri Siperian Ainakin tapahtuu jotain ei lankea turhaan psykologisointiin tai ihmisluonnon raadollisuuden päivittelemiseen, vaan luottaa ylilyöntejä pelkäämättömään absurdiin logiikkaan. Tapahtumia tarkastellaan koko ajan vinosti hymyillen. Vaikka katsoja kokee olonsa epämukavaksi ja välillä jopa uhatuksi, hän tietää, että koko show on lopulta kuitenkin vain Niinan ja Antin kieroutunutta leikkiä.

Niina ja Antti, nainen ja mies, ovat taisteluparina täysin tasavertaisia, vaikka esityksessä tutkitaan kaunistelemattomasti myös naisen ja miehen ruumiisiin merkittyjä eroja ja hierarkioita. Niina ja Antti ovat loppujen lopuksi yhtä hulluja, yhtä vahvoja ja heikkoja.

Läheisriippuvainen Antti herättää kuitenkin enemmän sympatiaa kuin tunnekylmä Niina. Antti toimiikin näkökulmahenkilönä ja pitää katsojia hyppysissään ottamalla suoraa kontaktia yleisöön useita kertoja. Hän myös lopettaa leikin – antaa kissalle ruokaa. Kissa pitää muistaa ruokkia, vaikka olisi juuri melkein tappanut petollisen rakkaimpansa.

Niinan ja Antin maailmat ovat yön aikana romahtaneet. He eivät voi elää toistensa kanssa, mutta eivät varsinkaan ilman toisiaan. Artaud sanoi: ”Me emme ole vapaita. Ja taivas voi pudota päällemme minä hetkenä tahansa. Ja teatteri on luotu opettamaan meille ainakin tämän.”


Mirjami Heikkinen


Teatteri Siperia: Ainakin tapahtuu jotain
Käsikirjoitus: Jukka Toivonen
Ohjaus: Antti Mikkola
Valo- ja äänisuunnittelu: Saija Raskulla
Lavastus: Työryhmä ja Tuomo Dahlman
Rooleissa: Tuukka Huttunen Piia Soikkeli Kuva: Saija Raskulla

 

MUUT ARVOSTELUT:

Teatteri Siperian uudessa kantaesityksessä on paljon huumoria ja valitettavasti myös monta vitsiä. Aiheena on nuoren avioliiton ongelmallisuus, arvioi Pertti Julkunen Uutispäivä Demarissa. Lue lisää täältä.

 
www.teatterikeskus.fi is supported by:
Arts Council of Helsinki Metropolitan Region
City of Helsinki
Ministry of Education